Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson vahvisti keskiviikkona Iltalehdelle, että hän vastustaisi Israelin kanssa tehtäviä asekauppoja myös presidenttinä. Tasavallan presidentti toimii myös Puolustusvoimien ylipäällikkönä, ja Andersson on vasemmistoliiton presidenttiehdokas.
Taustalla on Suomen ja Israelin välillä solmittu tuore asekauppa. Puolustusvoimat kertoi huhtikuussa, että Suomi on valinnut ilmatorjunnan korkeatorjuntakyvyn uudeksi järjestelmäksi israelilaisen David´s Slingin, joka Suomessa tunnetaan nimellä Daavidin linko.
Anderssonin mukaan aseita ei pitäisi tuoda maista, jotka polkevat ihmisoikeuksia.
Suomen Puolustusvoimien tehtävä on – määrärahojen puitteissa – varmistaa parhaiden mahdollisten asejärjestelmien hankinta. Niin on tässäkin tapauksessa.
Israelin ja Yhdysvaltain puolustushallintojen kehittämän Daavidin lingon valinta on siis oikein. Vaikka Anderssonin periaate onkin lähtökohtaisesti oikea, tässä tapauksessa pitää mennä Suomen turvallisuus edellä.
Li Anderssonia pitää silti kiittää hänen rehellisestä kannastaan asiaan. Se on suorasukainen kanta, jollaisia juuri nyt pitäisi kuulla muiltakin presidenttiehdokkailta.
Tammikuussa on presidentinvaalien ensimmäinen kierros, silloin äänestäjien pitäisi pystyä tunnistamaan erot ehdokkaiden välillä.
Vielä niitä ei ole juurikaan nähty. Selvää on, että varsinkin kärkiehdokkaat pyrkivät laittamaan asiassa kuin asiassa kirkon keskelle kylää – sillä tavalla voi toivoa miellyttävänsä mahdollisimman isoa kansanosaa.
Tammi- ja helmikuussa valittava seuraava tasavallan presidentti on ensimmäinen Suomen Nato-aikana aloittava valtionpäämies.
Millainen on se Nato, jota hän haluaa ja millainen on Suomen rooli puolustusliitossa? Millaisen Naton ja Yhdysvaltain läsnäolon uusi presidentti haluaa Suomeen? Keitä suomalaisia ja millä ehdoilla voidaan lähettää Naton operaatioihin ulkomaille? Millä tavalla suhtaudumme ydinaseharjoitteluun Suomen alueella ja niin edelleen.
Näistä kysymyksistä ei Suomen Nato-prosessin aikana paljon puhuttu, mutta siitä on turha kenenkään ripotella päälleen tuhkaa. Tärkeintä oli mahdollisimman ripeästi varmistaa jäsenyyden mukanaan tuoma Naton 5. artiklan ja ennen kaikkea Yhdysvaltain suoja.
Mutta nyt jäsenyytemme etenee ja isoja kysymyksiä on paljon vielä auki.
On selvää, että nämä aiheet tullaan presidenttiehdokkailta kysymään lukuisaan kertaan, kun vaalit ja tentit todenteolla alkavat.
Se on sitten eri asia, millaisia vastauksia saadaan. Tähän mennessä monet ehdokkaista näyttävät panostavan ”tunnepornoon”: yksi hakkaa halkoja ilman paitaa, toinen esittelee kuvia lemmikit sylissään, kolmas kirjoittelee syvällisiä muistiinpanoja takkatulen ääressä.
Eroja alkaa tulla, kun päästään konkreettisiin kysymyksiin, kuten siihen, miten Suomen pitää suhtautua asetuontiin Israelista.
Nato-jäsenyyden myötä olemme lopullisesti lännen leiriä. Emme tarvitse mitään ulko- ja turvallisuuspoliittista uhoa, mutta emme myöskään vuosikymmenten aikana muotoutunutta puhetapaa, jossa kehityskulkuja tai ehdokkaiden eroja pitää etsiä rivien välistä suomi-turvallisuuspolitiikka-suomi-perimätietoa miettien.
